sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Nyt ymmärän sen, mitä ennen en.

Tänään ratsastin Liinun, Leevin ja Cindyn. Leevi on liikkunut nyt vasta oikeasti hyvin. Meillä onkin takana erittäin raskas ja tunteita kuohuva vuosi. 17.5.2011 kaikki romahti. Unelmat, tavoitteet ja kaikki muu ilo katosi ja muuttui kyyneliin. Muistan kun palasimme klinikalta, olin sanaton. Lähdimme klinikalle ihan toiveikkaina ja palasimme, noh, miten sen nyt sanoisi.

Isä ja kaikki muutkin olivat sitä mieltä, että lopetus olisi järkevä. Olin silloin ainoa, joka uskoi ja tiesi, että poni parantuu. Se nimittäin kuuluu niihin selviytyjiin. En edes suostunut harkitsemaan lopetusta. Muistan kuinka sanoin aina, että "poni on minun, lopetus tehdään vasta sitten kun se kärsii". En todellakaan ole  mikään rääkkääjä, jotenkin vain tunsin tuolla sisimmissäni, että se ei kärsi. Paljon lomaa, hoitoa ja tarhausta niin kyllä se siitä. Tosin en voi kieltää etteikö välissä olisi meinannut usko hiipua. Onneksi minulla kuitenkin oli Emilia, joka auttoi jaksamaan <3 Pian ensimmäisen klinikan jälkeen tulikin seuraava kontrolli, jolloin mitään hirveän suurta parantumista ei ollut tapahtunut. Kuitenkin sekin sai minua onnellisemmaksi, olihan se parempi kuin ei mitään. Vanhempani eivät kuitenkaan aina nähneet asioita samalla tavalla. Iskä onneksi on aina ymmärtänyt minua ja ymmärsi silloin 17.5. Hän oli valmis laittamaan ponin kuntoon ja ostamaan minulle uuden kisahevosen.

Eikä parantuminen tapahtunut todellakaan hetkessä tai tuosta noin vain. Kun poni lähti paranemaan, siellä tuli väliin joku uusi seikka. Kuitenkin mitä nyt luin ponin hoitovihkoa, aina klinikan jälkeen luki: "kyllä se selvii!"

Tilanne oli fifti-fifti. Se joko parantuu tai se ei parannu. Aluksi meille sanottiin, että se ei luultavasti tule enään ikinä käyttökuntoon. Otin kuitenkin riskin.

Vihdoinkin kuitenkin sitten tuli viimeinen kontrolli. Poni todettiin terveeksi. Olin maailman onnellisin.
Se tunne kun nousee selkään ensimmäisen kerran vuoteen <3

Nyt olen oppinut, että rakkaistaan pidetään kiinni viimeiseen hengenvetoon saakka.

Poni on AINA antanut kaikkensa ja näyttänyt mistä se on tehty. Tänään kuitenkin jälleen tajusin miksi olen jatkanut lajia vaikka vastoinkäymisiä on ollut todella paljon.
Tosiaankin, menin Leevillä koulua ja se oli täydellinen ! Jokaisen pitäisi saada tuntea se, kun on hevosen kanssa yhtä. Tietää, millainen on oikeasti hyvä hevonen. Mentiin lähinnä käynti ravi. Poni meni koottua ja te, ketkä olette Leevillä menneet, tiedätte mitä se on ! Ja meni muuten ihan omasta tahdostaan kun otti ohjat käteen. Menimme käynti ja raviväistöjä puolelta toiselle. Poni on erittäin näppärä, pennin päällä kääntyjä. Leevi siis tosiaankin osaa väistöt kaikissa askellajeissa.
Poni on maailman parhain <3

Iskäkin tuli katsomaan ja huikkasi vain, että koulukisoihin. Nyt aletaan  siis treenaamaan tavoitteellisesti. Hitaasti, mutta varmasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti